Rauhanturvaaja-lehden yliössä vierailevat kirjoittajat pohtivat ajankohtaisia aiheita ja ilmiöitä. Yliö julkaistaan jokaisen lehden alkusivuilla sekä lehden verkkoversiossa.
Tyyne Karjalainen
Kansainvälinen kriisinhallinta on tienristeyksessä. Afganistanin kokemusten jälkeen poliittinen tahto kalliisiin vakauttamishankkeisiin on vähissä: esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusstrategian mukaan aika suurille operaatioille valtioiden rakentamiseksi on takana päin.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan Euroopan valtioiden huomio on omalla mantereella ja Naton painopiste kollektiivisen puolustuksen ja pelotteen rakentamisessa.
Suurvaltapolitiikan jännitteet jarruttavat niin YK-operaatioita kuin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön siviilioperaatioitakin.
EU:n kriisinhallinnassa korostuvat puolestaan geopoliittiset tavoitteet ja sotilaallinen toiminta, mistä esimakuna toimii ukrainalaisten sotilaiden koulutusoperaatio. Kohta toimintavalmiudessa on myös uusi EU:n nopean toiminnan joukko.
Samalla kun kriisinhallinnan kansainväliset järjestöt muuttavat luonnettaan, Suomessa on syytä pohtia, ovatko omat tavoitteet kriisinhallinnalle ennallaan.
Havaitsimme Katariina Mustasillan johdolla tekemässämme Afganistan-selvityksessä, että Suomen kriisinhallintaan osallistumista on motivoinut halu syventää ulkopoliittisia kumppanuuksia ja mahdollisuus harjoitella yhteistoimintaa Nato-maiden kanssa. Tarvitaanko kriisinhallintaa enää näitä tarkoituksia varten, jos samat hyödyt saadaan Naton omiin harjoituksiin ja toimintaan osallistumalla?
Osallistumista kriisinhallintaan on motivoinut myös tahto rakentaa vakautta ja rauhaa konfliktialueilla. Kokemusten karttuessa on kuitenkin huomattu, ettei kriisinhallinta aina lisää vakautta ja rauhaa, vaan toimintaa on kehitettävä näihin tavoitteisiin pääsemiseksi.
Yksi suomalaisen kriisinhallinnan kulmakiviä on ollut kokonaisvaltaisuus. Suomi on kantanut kokoaan suurempaa vastuuta EU:n siviilikriisinhallinnasta, samalla kun monien muiden jäsenmaiden into resursoida operaatioita on ollut heikkoa. Kotimaassa kokonaisvaltaisuuden yksi kulmakivi on ollut kansalaisjärjestöjen osallistuminen kriisinhallinnan kehittämiseen.
Tienristeyksessä kriisinhallinnan periaatteet ovat koetuksella: tulevat vuodet osoittavat, oliko kokonaisvaltaisuus Suomelle aito ja kestävä periaate vai tiettyyn ulkopoliittiseen tilanteeseen sopiva hokema.
Kevään mittaan saapuneet uutiset äkillisistä leikkauksista kriisinhallintaan erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen valtionavustuksiin kielivät jälkimmäistä. Kriisinhallinnan laatu ja legitimiteetti kärsivät, jos se muuttuu entistä pienemmän piirin työskentelyksi.
Kriittisen ja moniäänisen keskustelun saralta on myös hyviä uutisia.
Ilmari Käihkön Sotilaan päiväkirja pureutuu ongelmiin kriisinhallintajoukkojen koulutuksessa, johtamisessa ja toimintakulttuurissa. Anisa Dotyn ja kumppanien VNTEAS-selvitys tarjoaa oppeja vaikuttavuuden arvioinnin kehittämiseksi.
Kriisinhallinnan suvantovaiheessa kritiikki on mahdollista ja tarpeen ottaa toiminnan kehittämisen lähtökohdaksi: yhä harvempi valtio on valmis satsaamaan kriisinhallintaan, jonka vaikutukset ovat epäselviä.
Kriisinhallintakirjallisuuden ulkopuolelta on syytä mainita Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittama Sodan pauloissa, joka tarkastelee kriittisesti sotilaallisen näkökulman korostumista nyky-Suomessa.
Kritiikki on aiheellista: sodanajan Euroopassa sotilaalliset teemat ylikorostuvat ja ovat vallanneet myös oman työpöytäni.
Tutkimustontillani näen militarisaation kuitenkin myös vastaavan aitoon tarpeeseen: aiemmin EU ei kyennyt eikä halunnut vastata Ukrainan pyyntöihin rauhanturvajoukoista ja sotilaallisesta tuesta (tukea tuli siviilikriisinhallinnan muodossa).
Sotilaskoulutusoperaatio ja siihen liitetty aseapu edustavat mielestäni tässä tilanteessa tarvelähtöistä kriisinhallintaa.
Omasta näkökulmastani huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – näen syvällisen kriittisen pohdinnan militarisaation seurauksista tarpeellisena.
EU:ssakin mennään ojasta allikkoon, jos käsitys turvallisuudesta kapenee ja kriisinhallinta typistyy koulutukseen ja varustamiseen.
Tyyne Karjalainen on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.